Studioblogi 4-8.8

Nyt olisi levy purkissa: on aika tuulettaa, viedä pullot kauppaan ja jalapeñolta lemuavat pitsalaatikot kierrätykseen. Hoitaa sielua, ottaa kämmenellinen Rennietä ja mennä tunniksi suihkuun, muttei sentään saunasolmua enää. Kun olimme saaneet pohjat nauhoitettua ja huomasimme levymme valmistuvan hyvää tahtia, niin viimeiset äänityspäivät menivät eräästä Studio Julmahuvi -sketsistä tunnetulla tyylillä. Slöggis koomattiin alta pois ja loppupäivä painettiin ankarasti duunia ”perkele, nyt korvaan teille kaikille eiliset mokani…” -asenteella.
Äänitysbileiden ykkösääniraita oli ehdottomasti DMX:n "Where the hood at".

Yllättävän vähän biisit tuottivat vaikeuksia tai yllätyksiä – ja kaikki yllätykset olivat ehdottomasti positiivisia. Suhteellisen improvisoidut otot tekivät biiseistä elävän kuuloisia. Tähän levyyn mahtuu myös ”virheellisiä” soittosuorituksia, mutta niitä ei ihan periaatteen vuoksi editoida pois. Yksittäiset mokat viiltävät vain kyseisen raidan soittanut henkilöä – hyvin inhimillinen tapa joka näkyy kaikessa luovaa työtä koskevassa alassa. Tässäkin on harmaa alueensa: milloin soitto on niin paskaa, ettei sitä yksinkertaisesti pysty kuuntelemaan ja milloin taas primitiivisen vapaata?

Yleisesti ottaen biiseistä tuli ehkä snadisti rokimpia kuin edellisen levyn materiaalista; johtuen muun muassa mr. Kuivamäen soittotyylistä (mutta odottakaapa Salingerin lapsien rumpusuoritusta, kuka lyö kovaa? :D), fuzz-kitaran ahkerasta hyödyntämisestä ja itse sovituksista. Sattumalla on osansa musiikissamme, joten aivan hasardilla Sherpasta tuli pitempi kuin olimme suunnitelleet ja vastaavasti Salingerin lapsista lyhyempi. Yllätys oli myös Askeesin c-osan kuulostaminen ”sludgepopilta” ennen soitinkerroksien lisäämistä. Jostain syystä jokaisella Kalashnikovin jäsenellä on fiksaatio tamburiiniin, joten ei ihme että kyseinen soitin on hyvin (yli)edustettuna ep:llä. Paniikki kuulosti perinteisellä tavalla kauniilta kitaran ja huuliharpun kera, mutta lisätessämme vokooderin ja Daft Punk -syna-arpeggion, niin laulusta huokui hieman sellainen ”mitä vittua” -fiilis. Tässä liikutaan taas sillä kuuluisalla harmaalla alueella. Aika näyttää miten laululle ja siihen suhtautumiselle käy – kirurginveitselle voisi olla käyttöä.

Salingerin lapsista taisi tulla kaikkien suosikkibiisi äänityksien aikana. Toisaalta olihan se kohtalaisen tuore tapaus, sävelletty loppuun vain päivää ennen rumpujen paukuttamista purkkiin. Biisi on helppo teilata sillisalaattina, onhan se rakenne lineaarinen ja se sisältää neljää-viittä eri populaarimusiikin tyylilajia. Kuitenkin yleisäänimaailma on ehtaa K-soundia, ja sanoilla on oleellinen tehtävä johdattaa laulua eteenpäin. Sherpa koki jo hyvän vastaanoton liveyleisön edessä, kun Kalashnikov kävi veivaamassa pari laulua Oulun 45:sen jami-illassa. Vanhojakin muisteltiin (ja unohdeltiin) Pahaa syntymäpäivää -kappaleen muodossa.

Täytyy sanoa, että olemme tyytyväisiä suoritukseemme: viikossa sovitukset, soundit ja osa sävellyksistä kasaan. Tuleepa jostain mieleen eräs sittanen MTV-skeittipunk-yhtye, jonka leyvntekodokkaria seurasimme tv:stä. Tyypit nauhoittivat kuppasia rallejaan 18 kuukautta ja eivät koskaan edes nähneet toisiaan studiossa. Yhdessä pätkässä näytettiin kuinka kitaristi testasi tuntikausia kymmentä erilaista kultaista kitarapiuhaa ja soitti sitten hullun särövallin läpi muutaman vitossoinnun. Kai levynteossakin on tietty raja, josta teos ei enää merkittävästi parane, vaikka hioisi kuukausikaupalla. Meidän levyntekoprosessi oli ”olosuhteiden” vuoksi taas toisen ääripään laitamilla, mutta rohkenisimme väittää, että lisäaika olisi johtanut meidän tapauksessa vain rötväilyyn. Lisäarvona täytyy vielä todeta, että hyvän ep-kokonaisuuden tekemisen ohessa meillä oli aivan saatanan hauskaa!

Terv. Ior Bock

Studioblogi – biatch!!! 1.8 – 3.8.2007

Siitä on jo aikaa, kun Kalashnikov oli viimeksi studiossa. Silloin nauhoitustila oli ahdas ja kylmä treenikämppä. Tällä kertaa suuntasimme äänityskaluston kera Perämeren helmen liepeille, eli Ouluun. Nyt puitteet ovat erinomaiset: mukavanviihtyisä ja tilava kotistudio, sekä vapaus nauhoittaa kellonajasta riippumatta. Aikaa nauhoituksille on varattu (vain) viikko, ja näyttää siltä, että aikataulu tulee pitämään. Kolmen päivän aikana on saatu nauhoitettua pohjat kaikkiin neljään kappaleeseen eli Sherpaan (aka Slerpa), Askeesiin (aka Ass-keesii), Salingerin lapsiin (aka Slapset) ja Paniikkiin. Soittosuoritukset ovat olleet melko vapaamuotoisia, eikä otoissa ole nirsoiltu: muutama vanhan liiton ”ykkösellä purkkiin” ottojakin löytyy.

Santtu ”Sekunda” Kuivamäki (mm. Moppi & Aivokurkiaiset) tuli jälleen kerran riemuksemme soittamaan rumpuraitoja, kertomaan ”laatuvitsejä”, röyhtäilemään, kuvaamaan liekkipieruja sekä raiskaamaan Slerpan loppujamin konsa-kompilla. Palkaksi Santulle herui kaikesta riemusta vielä viskipullo. Itse bändi nautti ottojen lomassa astetta räpimpää litkua, Hennessy VS -konjakkia ja suomalaista vesikaljaa. Toisena aivan uutena vierailijana esiintyi Paha-Allu huuliharppuineen Paniikki-kappaleessa. Paniikin alkuperäinen idea My Bloody Valentinen -tyylisestä miksauksesta, jossa samaan aikaan nauhoitetaan fuzz-soundi vahvistimesta sekä kitaran luontainen ääni, onnistui yllättävän vaivattomasti. Myös Slerpan handclapsien nauhoitus oli positiivinen yllätys. Joskus aiemmin saatiin ainoastaan tuhnu soundi, mutta nyt se oli täydellinen. Uutena piirteenä löytyi lisäksi tamburiinin tuplaus, josta instrumentin soittaja sai uuden nimen vartti-Remu, ilmeisesti viitaten Hurriganesin rumpaliin. Samainen henkilö sai myös innokkaasta sheikkerin vatkauksesta nimen ”runkkuranne”, sepä siitä....

Pakolliseen ohjelmaan kuului myös tutustuminen paikalliseen yöelämään. Pienen aloittelun jälkeen siirryimme keskustan 45:een. Tunnelma oli miehisen lämmin. Paha-Allu ei tällä kertaa heitellyt tuoppeja seinään, kuten tapana on ollut, mutta veti muuten sikaroolia ”syömällä kuormasta”: Eräs yhtyeen jäsen lämmiteli oululais-kissaa. Loppuillasta tytön ja kalashnikovilaisen tiet erosivat. Ilmeisesti tytön rintaa poltti kuitenkin suunnaton ikävä, sillä tämä yritti etsiä tapaamaansa poikaa. Tyttö törmäsikin narikassa samassa seuruessa olleeseen Paha-Alluun, jolta tämä kyseli mihin hänen komea kaverinsa oli hävinnyt. Kun poikaa ei näkynyt, niin tyttö kysyi Pahikselta tämän numeroa. Pahis väitti, ettei tällä ollut sen toisen pojan numeroa, ja ujutti sen sijaan tytölle oman numeronsa. Soittoa odotellessa...

T: Ruhtinas Myskin