3. Salingerin lapset
”I can't often listen to music, it … makes me want to pat the heads of people … But now one must not pat anyone's head … one has to beat their heads, beat mercilessly, although ideally we're against any sort of force against people. Hmm - it's a devilishly difficult task.”
- Lenin
Tästä kappaleesta tulee mielenkiintoinen äänitettävä, sillä kappaletta ei ole edes sävelletty aivan valmiiksi ennen nauhoituksia. Rakenteellisesti kappaleesta tulee yksi hämärämpiä Kalashnikov-kappaleita, sillä Salingerin lapset on jaettu kolmeen eri osaan. Tämän lisäksi osat on vielä K-tyyliin maustettu erilaisilla tyylilajeilla. Tiedämme kyllä, että näinä erikoistumisen aikoina ”sillisalaattia” ei arvosteta kovin korkealle, mutta jos homma toimii, niin se toimii – ja päinvastoin. Joidenkin ennakkokäsitysten mukaan pop-musiikkiin yhdistetään tietty rakenne ja kertosäekeskeisyys, vaikka todellisuudessa monet ajattomat klassikot ovat muodoltaan melko vapaita ja vailla varsinaisia yhteislaulukertosäkeitä. Ehkä tämä levyn myötä yritämme pikku hiljaa ujuttautua pois kertosäekeskeisyydestä, jonnekin A Day in the Lifen ja Space Oddityn viitoittamalle tielle: tarttuvaa ja kaunista, muttei kaavamaista.
Kappaleen ensimmäisen osion rytmitys on saanut vaikutteita Marvin Gayen Inner city blues -kappaleesta, jossa eri rytmikerrokset on hienosti rakennettu ykköselle tulevan iskun päälle. I-osan soinnutus perustuu kolmen tahdin kierrolle – tyyliä jota Frank Black käytti paljon Pixies-yhtyeessä. Sovituksesta on paha mennä vielä sanomaan mitään, mutta uskoisimme, että osasta tulee perkussiovetoinen. Kakkososio on rytmitykseltään ja soinnutukseltaan Roy Orbison 50-luvun lopun balladit mieleen tuova nostatus. Viimeinen osa, joka on eniten vaiheessa, tulee olemaan ilmeisesti jonkin näköistä takapotku diskorokkia, kuka tietää! Täytyy myöntää, että kattaus kuulostaa paperilla arveluttavalta, mutta varman päälle pelaamisella on harvoin saavutettu mitään merkittävää.
Avainsanoja: kaupunkiväkivallan pelko, Sieppari ruispellossa (suomennos Pentti Saarikoski, 1961 & uusi suomennos Arto Schroderus, 2004), toivo, depressio ja lasten viattomuus.
4. Paniikki
Hyvä levy vaatii unenomaisen päätösraidan, jossa ympyrä sulkeutuu. Tämä tehtävä on varattu Paniikille, jonka tuotannollisena referenssinä on hieno Sometimes-kappale My Bloody Valentinen Loveless-levyltä (1991). Sometimes on kaunis sävellys, mutta ainakin puolet sen viehätysvoimasta perustuu äänimaailmalle, jossa fuzzkitara ja akkari on miksattu täydelliseen harmoniaan. Jotain samansuuntaista kokeilemme Paniikissakin. Ilmeisesti kappaleeseen ei tule rytmisoittimia lainkaan (tämä visio tulee tuskin kestämään), vaan hienovarainen rytmiikka jäisi kokonaan analogisynan varaan. C-osaa varten meillä on visio vocoderin ja huuliharpun vuoropuhelusta, jossa olisi ripaus Rollari-rokkia. Ystävämme Paha-Allu on lupautunut soittamaan huuliharppua.
Avainsanoja: Päihteiden käytön jälkeinen paniikkikohtaus, ex-tyttöystävä, yksinäisyys ja kaupungin fyysinen läheisyys vs. henkinen etäisyys.
Ps. Hei, Sinä kyynikko-abi! Laskimme sinua varten valmiiksi sen monta nimeä mainitsimme blogissamme, 13 kpl. Onnea pääsykokeisiin, vaikka tuskin koskaan tulet pääsemään Helsingin yliopiston humanistiseen tiedekuntaan.
Terveisin Guy Feminine Debord
torstai 26. heinäkuuta 2007
tiistai 24. heinäkuuta 2007
Syväluotaus uuden levyn materiaaliin, osa 1
Kalashnikov-komitea on istunut ja lyönyt lukkoon viisivuotissuunnitelmat. Askeesi-ep:n nauhoituspaikka: luonnonruma Oulu, eri toimipisteitä. Ajankohta: 1.8.2007- x.x.2007. Alustava aikataulu: noin viikko. Oheisohjelmana ystävien tapaamista ja Oulun nähtävyyksiin tutustumista. Ennen nauhoituksia haluamme luonnehtia lyhyesti jokaista neljää laulua, jotka muodostavat Askeesi-ep:n. Meidän näkökulmasta käsin on mielenkiintoista katsoa miten ennakkokäsitykset biiseistä pitävät kutinsa nauhoitusten aikana ja niiden jälkeen. Laulut esitelleen samassa järjestyksessä kuin ne tulevat soimaan levyllä. Tässä kaksi ensimmäistä:
1. Askeesi
Levyn nimikkokappale, jossa on hyvällä tavalla kaikkea liikaa, verrattuna edellisen ep:n kappaleisiin. Ajallisesti Askeesi on levyn vanhin kappale ja olemme soittaneet sitä myös keikoilla. Musiikillisesti tästä tulee aika sekalainen joukko nimiä mieleen: alun pentatoninen pianosoinnutus tuo Dave Lindholmin mieleen, a-osan melodiarytmiä tukevassa sanarytmityksessä on aavistus Morriseytä ja c-osan Bo Diddley-komppaus voisi olla vaikkapa Screamadelican (1991) aikaista Primal Screamia. Laulun kertosäe on iskulausemaisen ärsyttävä ja naiivi jäädäkseen takuuvarmasti ensi kuulemalta takaraivoon. Eli täydellinen pop-kertsi. :) Laulun sanoitus on omasta mielestämme pieni askel eteenpäin aikaisempiin tuotoksiin verrattuna. Periaatteessa sanoissa on samoja elementtejä kuin ennenkin, mutta Askeesissa ne muodostavat yhtenäisemmän ja laajemman kokonaisuuden.
Avainsanoja: Asketismi vs. hedonismi, seitsemän kuoleman syntiä, urbaani moninaisuus, takaisin luontoon, aikuistuminen, onnellisuus ja eksistentialismi.
2. Sherpa
Tästä laulusta ehdimme tehdä vokaaleja vajaan version, mutta keikkatauon alkaessa olivat nauhoitetut originaaliraidat kadonneet mystisesti kovalevyltä. Esi-ideana teoksen synnylle oli kirjoittaa kappale vanhan liiton aabab-rakenteen pohjalta. Olimme joskus pohtineet sitä kuinka biisien rakenteet ja sitä kautta kestot ovat muokkautuneet populaarimusiikissa ajan myötä. 60-luvulla biisien kesto oli lähempänä 2 minuuttia, josta se on vuosien saatossa noussut nykymittoihin, jolloin mikä tahansa turhanpäiväinen renkutus on lähempänä 4 minuuttia. Vain sen vuoksi, että hittikaava on tietynlainen. Nykynuorien korvissa vanhat 60-luvun laulut saattavat kuulostaa omituisilta lyhyen kestonsa vuoksi, ja myös siksi ettei niissä esiinny varsinaisia kertosäkeitä. Joka tapauksessa näiden pohdintoihin nojautuen päätimme ottaa käyttöön vanhan liiton rakenteen; joka paradoksaalisesti saattaa kuulostaa nykypäivänä tuoreelta. Anekdoottina voidaan mainita, että Sherpassa esiintyy Kalashnikov-yhtyeen ensimmäinen varsinainen kitarasoolo.
Itse sävellys lähti liikkeelle kulmikkaana kitarakomppauksena, jonka innoittajana saattoi olla Talking Headsin debyyttilevy 1977. Bassoriffin ja syntikoiden tullessa mukaan biisi kääntyi hieman kasari-Princen suuntaan. Lopullisen silauksen sovitukselle antoi yllättävältä taholta löydetty torvisample. Sanoituksen miljöö on perinteikäs matkamaisema, johon kiteytyy yksi levyn teemoista – matka minuuteen jota sairaus nakertaa. Kliseisiin suhtaudutaan yleensä varauksella, mutta kliseet voivat toimia myös liimanomaisena tarpeistona, jolla omaperäisempiä ajatuksia sidotaan yhteen tai välitetään teoksen vastaanottajalle. Niinpä pienin muutoksin Sherpastakin voisi saada vaikka Kari Tapion laulaman finnhits-iskelmän suoraan 1970-luvulta. :D Se miten me tai muut ihmiset käsittävät klisee-sanan sisällön onkin aivan toinen juttu…
Avainsanoja: Sartren Inho-kirja (1947), Imatran rautatieasema, minuuden kantaminen ja Sibelius.
Ps. Pauli ”Pate” Mustajärvelle pikaista paranemista, ethän Pauli juo enää, ethän! Viinakramppi ei ole leikin asia.
Terveisin Malcolm Eden.
sunnuntai 15. heinäkuuta 2007
Askeesistako löydämme tulevaisuuden?
Askeesi-ep sai alkunsa jo syystalvella 2006, kun Pyhäpäivän viimeistely oli loppusuoralla. Kun samoja lauluja on treenattu, äänitetty ja kuunneltu lähemmäs sata kertaa, niin etäännytään niistä välähdyksenomaisista ”tässä ja nyt” -hetkistä, jolloin laulut syntyvät. Toisinaan kuule väitettävän, että kaikki merkittävä taide on noussut teesin ja antiteesin dialektiikasta. Niin tai näin, Pyhäpäivän jälkeen meihin tunkeutuikin tyhjyyden tunne: sadat kuuntelukerrat olivat tehneet lauluista kaavamaisen kuuloisia ja tekijöilleen etäisiä. Tuosta tyhjyyden tunteesta – joka oli tietenkin vain krapulanomainen välietappi – syntyi tarve kokeilla erilaisia kappalerakenteita, ja sitä kautta myös uudenlaisia tapoja rakentaa sanoituksia. Kaikki tämä on tietenkin jälkiviisautta; yritys selittää mennyt parhain päin. Ensimmäiseksi syntyi Askeesi-ep:n nimikappale, jossa kiteytyykin tulevan levyn teema sekä Kalashnikoville uudenlainen tapa jäsentää musiikin ja sanoituksen muodostama kokonaisuus.
Jo Pyhäpäivää tehdessä meillä oli kohtalaisen selkeä visio eheästä kokonaisuudesta. Ep:n eheys luotiin prosessin loppuvaiheessa, jolloin kappalemateriaalista valittiin kolme niin musiikillisesti kuin sanoituksellisestikin yhteensopivinta kappaletta. Näin ollen Pyhäpäivästä kutoutui löyhä kuvaus ystävyyden kariutumisesta. Askeesissa pyrkimys temaattisuuteen on ollut läsnä alusta saakka – tosin aluksi vain alitajuisena intuitiona. Ensimmäisten tekstien ollessa raakakunnossa havahduimme huomaamaan, että lauluissa toimii ja ajattelee yksi ja sama henkilö; huomaamatta olimme kirjoittaneet kaksi variaatiota samasta teemasta. Samoihin aikoihin sattumalta tutustuimme J.D. Salingerin klassikkoon Sieppari ruispellossa (1951), jonka kuvaus nuoruudesta ja aikuistumisesta oli kuin yksi yhteen jo syntyneiden laulujen kanssa. Kirjan innoittamana teimme kolmiosainen kappaleen joka kulkee nimellä Salingerin lapset. Hah! Voisimmeko olla enää alleviivaavampia? Tosin teoksesta tuli joiltain osin eräänlainen salingerilaisen maailmankuvan peilaus meille tuttuun maailmaan. Kolmen syntyneen kappaleen lisäksi teimme vielä yhden teemaan sopivan kappaleen, joka kulkee työnimellä Paniikki! Näin siis syntyi tekstillinen teemallisuus Askeesin; aluksi oman elämämme ja mielikuvituksen inspiroimana alitajuisesti, myöhemmin kaunokirjallisuuden johdattamana tietoisesti.
Olemme bändin alkuajoista saakka olleet kiinnostuneita erilaisista tavoista tuottaa levyjä. Askeesin tuotannollisina esikuvina tulevat olemaan Marvin Gayen What´s going on (1971) & Talk Talk:n Spirit of Eden (1988). Ensin mainittu soulklassikko on tekstillisesti hieno kokonaisuus yhteiskunnan ongelmista – huolimatta ”Jesus is my friend” -paatoksesta. Lisäksi levyn kappaleet on miksattu ja sovitettu yhteen niin pehmeästi, että kappaleista muodostuu yhtenäinen, lähes sinfoninen virta. Spirit of Edenin äänitystapa on puolestaan ollut kiehtova: ydinbändi äänitti peruspohjat, jonka jälkeen kutsuttiin vierailevia muusikoita improvisoimaan pohjaraitojen päälle. Näistä improvisoiduista ja satunnaisuuteen perustuvista raidoista valittiin ja editoitiin lopulliseen versioon sopivimmat otot. Jotain samansuuntaista haluaisimme kokeilla: nauhoittaa yksinkertaiset peruspohjat, ja sitten ystävien kanssa improvisoiden yrittää löytää laulun lopullinen muoto. Tässäkin idea yhtyy käytännön sanelemaan pakkoon; ”olosuhteiden” vuoksi meillä ei olisi edes mahdollisuutta hioa sovituksia kuukausi kaupalla treenikämpillä.
Levyä varten halusimme laajentaa myös soitinvalikoimaa, mikä sopinee hyvin improvisointiin. Tarkoitus olisi hyödyntää Kalashnikov-popille tuoreita soittimia kuten pianoa, huilua, huuliharppua ja afrikkalaisia lyömäsoittimia (unohtamatta tietenkään synteettistä ainesta, joka tulee olemaan myös vahvasti läsnä levyn soundillisessa tunnelmassa). Toteutustavassa, jossa sovitukset luodaan viikon sisällä samassa ”tilassa” äänitysten kanssa, piilee riskinsä. Riskit sisältävät kuitenkin aina uusia mahdollisuuksia; sattuman ja vapaan assosiaation kautta voidaan löytää uusia tallaamattomia reittejä. Joskus oli(si) mielenkiintoista viedä tämä samassa tilassa tapahtuva luominen äärimmilleen, niin että levyt ilmestyisivät kuin sanomalehdet – yhtä ajankohtaisina.
Terv. Valerie Solanas
Jo Pyhäpäivää tehdessä meillä oli kohtalaisen selkeä visio eheästä kokonaisuudesta. Ep:n eheys luotiin prosessin loppuvaiheessa, jolloin kappalemateriaalista valittiin kolme niin musiikillisesti kuin sanoituksellisestikin yhteensopivinta kappaletta. Näin ollen Pyhäpäivästä kutoutui löyhä kuvaus ystävyyden kariutumisesta. Askeesissa pyrkimys temaattisuuteen on ollut läsnä alusta saakka – tosin aluksi vain alitajuisena intuitiona. Ensimmäisten tekstien ollessa raakakunnossa havahduimme huomaamaan, että lauluissa toimii ja ajattelee yksi ja sama henkilö; huomaamatta olimme kirjoittaneet kaksi variaatiota samasta teemasta. Samoihin aikoihin sattumalta tutustuimme J.D. Salingerin klassikkoon Sieppari ruispellossa (1951), jonka kuvaus nuoruudesta ja aikuistumisesta oli kuin yksi yhteen jo syntyneiden laulujen kanssa. Kirjan innoittamana teimme kolmiosainen kappaleen joka kulkee nimellä Salingerin lapset. Hah! Voisimmeko olla enää alleviivaavampia? Tosin teoksesta tuli joiltain osin eräänlainen salingerilaisen maailmankuvan peilaus meille tuttuun maailmaan. Kolmen syntyneen kappaleen lisäksi teimme vielä yhden teemaan sopivan kappaleen, joka kulkee työnimellä Paniikki! Näin siis syntyi tekstillinen teemallisuus Askeesin; aluksi oman elämämme ja mielikuvituksen inspiroimana alitajuisesti, myöhemmin kaunokirjallisuuden johdattamana tietoisesti.
Olemme bändin alkuajoista saakka olleet kiinnostuneita erilaisista tavoista tuottaa levyjä. Askeesin tuotannollisina esikuvina tulevat olemaan Marvin Gayen What´s going on (1971) & Talk Talk:n Spirit of Eden (1988). Ensin mainittu soulklassikko on tekstillisesti hieno kokonaisuus yhteiskunnan ongelmista – huolimatta ”Jesus is my friend” -paatoksesta. Lisäksi levyn kappaleet on miksattu ja sovitettu yhteen niin pehmeästi, että kappaleista muodostuu yhtenäinen, lähes sinfoninen virta. Spirit of Edenin äänitystapa on puolestaan ollut kiehtova: ydinbändi äänitti peruspohjat, jonka jälkeen kutsuttiin vierailevia muusikoita improvisoimaan pohjaraitojen päälle. Näistä improvisoiduista ja satunnaisuuteen perustuvista raidoista valittiin ja editoitiin lopulliseen versioon sopivimmat otot. Jotain samansuuntaista haluaisimme kokeilla: nauhoittaa yksinkertaiset peruspohjat, ja sitten ystävien kanssa improvisoiden yrittää löytää laulun lopullinen muoto. Tässäkin idea yhtyy käytännön sanelemaan pakkoon; ”olosuhteiden” vuoksi meillä ei olisi edes mahdollisuutta hioa sovituksia kuukausi kaupalla treenikämpillä.
Levyä varten halusimme laajentaa myös soitinvalikoimaa, mikä sopinee hyvin improvisointiin. Tarkoitus olisi hyödyntää Kalashnikov-popille tuoreita soittimia kuten pianoa, huilua, huuliharppua ja afrikkalaisia lyömäsoittimia (unohtamatta tietenkään synteettistä ainesta, joka tulee olemaan myös vahvasti läsnä levyn soundillisessa tunnelmassa). Toteutustavassa, jossa sovitukset luodaan viikon sisällä samassa ”tilassa” äänitysten kanssa, piilee riskinsä. Riskit sisältävät kuitenkin aina uusia mahdollisuuksia; sattuman ja vapaan assosiaation kautta voidaan löytää uusia tallaamattomia reittejä. Joskus oli(si) mielenkiintoista viedä tämä samassa tilassa tapahtuva luominen äärimmilleen, niin että levyt ilmestyisivät kuin sanomalehdet – yhtä ajankohtaisina.
Terv. Valerie Solanas
Kuinka paljon puolessatoista vuodessa ehtikään tapahtua?
Siitä on nyt puolitoista vuotta kun Kalashnikov soitti ensimmäisiä treenejä. Kuten bänditoiminta yleensä, siinä oli samalla jotain ylevää ja ylenantavaa: neljä kaveria pienessä kopissa; aina joku ränkkäämässä soitintaan, kun toiset yrittävät vielä virittää omiaan; onnistumisen riemua kun homma alkaa toimia; tylsistyminen kun homma toimii, mutta ei silti tunnu miltään... samaa paskaa mitä liittyy kaikkeen inhimilliseen kanssakäymiseen. Älkää antako minun johtaa teitä harhaan syöttämällä sentimentaalista sontaa menneistä! Tästä virkkeestä alkaa päiväkirjamuotoinen dokumentti pienen demoasteella olevan yhtyeen levyntekoprosessista. Tarkoitus olisi kuvata tunnelmia ennen ja jälkeen levytyssession, mutta ensiksi antaa minun johtaa teitä harhaan...
Kalashnikovin marraskuussa 2006 ilmestynyt ensimmäinen julkaisu, Pyhäpäivä-ep, tuntui syntyneen taivaankappaleiden ollessa suotuisissa asennoissa. Tai jätetään suosiolla pateettinen kohtalonusko kylmäksi ja keskitytään Kalashnikovin ytimeen: tekemisen helppouteen ja bändidemokratiaan. Olemme aina ihailleet Princen kaltaisia hahmoja, joille taiteen luominen ei vaadi verenvuodatusta (tässä kohdassa erään yhtyeen jäsenen sensuurisensori värähti, mutta menkööt tämän kerran. :D). Ehkä kyse on siitä, että ”vaikean” musiikin sijasta keskitytään luomaan hyvää musiikkia? Pyhäpäivän musiikki soljui kuin itsestään säveliksi; ei teknistä taituruutta vaan intensiivistä fiilistelyä. Jalat ristissä lattialla istuen, akkari sylissä. Ja kun on ystäviä yhtyeessä, niin luottamus toiseen ja bändidemokratia syntyvät kuin itsestään. Vastuun jakautuessa on helppo välttää tekemästä brianwilsonit vm. 1967. Ehkei ollut sattumaa, että juuri Beatlesin kollektiivisesti luoman Strawberry Fields Forever -kappaleen ensikertaa kuuleminen mursi lopullisesti Brian Wilsonin ja Smile-projektin.
Pyhäpäivän nauhoitussessiot olivat, sanoisinko, hupaisia ja hyvin lyhyitä. Yläastehuumorin saattelemana kaikki biisit nauhoitettiin muutamassa tunnissa ja useimmiten vähemmän kliinisissä olosuhteissa: teollisuushallin kylmällä lattialla seisten tai toisinaan kämpillä vuoteella retkottaen. Nauhoituksen yhteydessä vaihtelimme soittimia soittajien välillä, koska siihen löytyi halukkuutta. Ehkä vaihtelun tuoman eron voi tarkkaavainen huomata erilaisina soitannollisina ratkaisuina? Tärkeintä on kuitenkin se kuuluisa hyvä fiilis. Kuten joku lausahti kerran nauhoituksen yhteydessä: ”Ihan sama vaikka soitat päin persettä, kunhan teet sen hyvällä fiiliksellä”.
Pyhäpäivän teko ei ollut myöskään rahallisesti suuruhraus: 600 euroa cash moneyta. Edullisuus ei ollut itsetarkoitus, vaan käytännön sanelema etu: kaikki tuotantovaiheet suoritettiin bändin omin voimin. Vain levyn painattaminen (150 kpl) sekä masterointi ”ulkoistettiin”. Hienointa ensijulkaisun tekemisessä on se, että silloin yhtyetoiminta konkretisoituu baari-iltojen paskanjauhannasta joksikin symboliseksi esineeksi; olkoonkin se vain muovinen kiekko, jossa on reikä keskellä. Aina on tietysti mukana ripaus vanhan liiton näyttämisen halua: ”kuulkaas pojat ja tytöt, näin sitä poppia tulisi tehdä!”. Olihan kaikki meistä soittaneet ja äänitelleet musaa muissa kokoonpanoissa, mutta silti tässä ensijulkaisussa oli jotain juhlavaa.
Myös Pyhäpäivän hyvä vastaanotto eri medioissa tuntui kulkevan omia polkujaan. Alkuperäinen idea oli vain painattaa levy omaksi ja kavereiden iloksi ja lisäksi levittää sitä keikkojen toivossa. Hyvän palautteen ohessa Kalashnikov menetti myös bändineitsyytensä monella saralla. Kaikki yhtyeet muistavat varmaan sen hetken kun oma hengentuote soi ensikertaa radiossa? Ja kuinka tyhmiä juttuja sitä voikaan laukoa ensimmäisessä bändihaastattelussa! Kieltämättä on egoa hivelevää lukea kehuvia sanoja omasta levystä Soundin kansien väliin painettuna. Eivät kehut sinänsä merkitse mitään, vaan se että kritiikissä nostetaan esiin niitä seikkoja, joita yhtye itse pitää merkityksellisinä. Seuraavat arvosteluissa mainitut meriitit on helppo allekirjoittaa: hyvä ep-kokonaisuus, omin päin tekeminen, oma juttu, persoonallinen laulaja, eri tyylien sekoittaminen toimivalla tavalla, hyvä ja hittipotentiaalinen laulumateriaali, moniulotteiset sanoitukset...
Egobuustauksen saattelemana onkin hyvä siirtyä epävarmuuden aikaan eli lähemmäksi tätä hetkeä. Kaikesta hyvistä hetkistä huolimatta Pyhäpäivä-levyyn liittyy myös katkeransuloinen puolensa. Ehkä se oli karmaa tai elämän ironiaa, mutta juuri kuin saimme levyn valmiiksi ja se alkoi herättää kiinnostusta, niin yhtyejäsenten elämänkulussa tapahtui muutoksia. Tuleehan siitä semi-syyllinen olo, kun ystävät tarjoavat pikkufestivaalikeikkoja, mutta yhtye ei voinut ”olosuhteiden vuoksi” ottaa niitä vastaan. ”Olosuhteet” vaikeuttivat myös käytännön tasolla bändin mahdollisuuksia tuottaa yhdessä musiikkia. Takaiskujen myötä yhtyetoiminnan lopettaminen kävi kaikkien mielissä... Mutta katso, löysimme labyrintista ulos. Seisomme tässä päivässä, hetkessä josta alkaa uuden Askeesi-ep:n luominen ja luomiskuvaus. Siitä lisää ensi keralla...
T: Sir Walter Raleigh
Kalashnikovin marraskuussa 2006 ilmestynyt ensimmäinen julkaisu, Pyhäpäivä-ep, tuntui syntyneen taivaankappaleiden ollessa suotuisissa asennoissa. Tai jätetään suosiolla pateettinen kohtalonusko kylmäksi ja keskitytään Kalashnikovin ytimeen: tekemisen helppouteen ja bändidemokratiaan. Olemme aina ihailleet Princen kaltaisia hahmoja, joille taiteen luominen ei vaadi verenvuodatusta (tässä kohdassa erään yhtyeen jäsenen sensuurisensori värähti, mutta menkööt tämän kerran. :D). Ehkä kyse on siitä, että ”vaikean” musiikin sijasta keskitytään luomaan hyvää musiikkia? Pyhäpäivän musiikki soljui kuin itsestään säveliksi; ei teknistä taituruutta vaan intensiivistä fiilistelyä. Jalat ristissä lattialla istuen, akkari sylissä. Ja kun on ystäviä yhtyeessä, niin luottamus toiseen ja bändidemokratia syntyvät kuin itsestään. Vastuun jakautuessa on helppo välttää tekemästä brianwilsonit vm. 1967. Ehkei ollut sattumaa, että juuri Beatlesin kollektiivisesti luoman Strawberry Fields Forever -kappaleen ensikertaa kuuleminen mursi lopullisesti Brian Wilsonin ja Smile-projektin.
Pyhäpäivän nauhoitussessiot olivat, sanoisinko, hupaisia ja hyvin lyhyitä. Yläastehuumorin saattelemana kaikki biisit nauhoitettiin muutamassa tunnissa ja useimmiten vähemmän kliinisissä olosuhteissa: teollisuushallin kylmällä lattialla seisten tai toisinaan kämpillä vuoteella retkottaen. Nauhoituksen yhteydessä vaihtelimme soittimia soittajien välillä, koska siihen löytyi halukkuutta. Ehkä vaihtelun tuoman eron voi tarkkaavainen huomata erilaisina soitannollisina ratkaisuina? Tärkeintä on kuitenkin se kuuluisa hyvä fiilis. Kuten joku lausahti kerran nauhoituksen yhteydessä: ”Ihan sama vaikka soitat päin persettä, kunhan teet sen hyvällä fiiliksellä”.
Pyhäpäivän teko ei ollut myöskään rahallisesti suuruhraus: 600 euroa cash moneyta. Edullisuus ei ollut itsetarkoitus, vaan käytännön sanelema etu: kaikki tuotantovaiheet suoritettiin bändin omin voimin. Vain levyn painattaminen (150 kpl) sekä masterointi ”ulkoistettiin”. Hienointa ensijulkaisun tekemisessä on se, että silloin yhtyetoiminta konkretisoituu baari-iltojen paskanjauhannasta joksikin symboliseksi esineeksi; olkoonkin se vain muovinen kiekko, jossa on reikä keskellä. Aina on tietysti mukana ripaus vanhan liiton näyttämisen halua: ”kuulkaas pojat ja tytöt, näin sitä poppia tulisi tehdä!”. Olihan kaikki meistä soittaneet ja äänitelleet musaa muissa kokoonpanoissa, mutta silti tässä ensijulkaisussa oli jotain juhlavaa.
Myös Pyhäpäivän hyvä vastaanotto eri medioissa tuntui kulkevan omia polkujaan. Alkuperäinen idea oli vain painattaa levy omaksi ja kavereiden iloksi ja lisäksi levittää sitä keikkojen toivossa. Hyvän palautteen ohessa Kalashnikov menetti myös bändineitsyytensä monella saralla. Kaikki yhtyeet muistavat varmaan sen hetken kun oma hengentuote soi ensikertaa radiossa? Ja kuinka tyhmiä juttuja sitä voikaan laukoa ensimmäisessä bändihaastattelussa! Kieltämättä on egoa hivelevää lukea kehuvia sanoja omasta levystä Soundin kansien väliin painettuna. Eivät kehut sinänsä merkitse mitään, vaan se että kritiikissä nostetaan esiin niitä seikkoja, joita yhtye itse pitää merkityksellisinä. Seuraavat arvosteluissa mainitut meriitit on helppo allekirjoittaa: hyvä ep-kokonaisuus, omin päin tekeminen, oma juttu, persoonallinen laulaja, eri tyylien sekoittaminen toimivalla tavalla, hyvä ja hittipotentiaalinen laulumateriaali, moniulotteiset sanoitukset...
Egobuustauksen saattelemana onkin hyvä siirtyä epävarmuuden aikaan eli lähemmäksi tätä hetkeä. Kaikesta hyvistä hetkistä huolimatta Pyhäpäivä-levyyn liittyy myös katkeransuloinen puolensa. Ehkä se oli karmaa tai elämän ironiaa, mutta juuri kuin saimme levyn valmiiksi ja se alkoi herättää kiinnostusta, niin yhtyejäsenten elämänkulussa tapahtui muutoksia. Tuleehan siitä semi-syyllinen olo, kun ystävät tarjoavat pikkufestivaalikeikkoja, mutta yhtye ei voinut ”olosuhteiden vuoksi” ottaa niitä vastaan. ”Olosuhteet” vaikeuttivat myös käytännön tasolla bändin mahdollisuuksia tuottaa yhdessä musiikkia. Takaiskujen myötä yhtyetoiminnan lopettaminen kävi kaikkien mielissä... Mutta katso, löysimme labyrintista ulos. Seisomme tässä päivässä, hetkessä josta alkaa uuden Askeesi-ep:n luominen ja luomiskuvaus. Siitä lisää ensi keralla...
T: Sir Walter Raleigh
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)